Jahaas. Olisi sitten varmaan laittaa jonkinlainen piste tai ainakin pilkku Intian Ihmeille. Suomeen on palattu ja ajatukset ovat olleet sen verran sekaisin ja vaaleanpunaiset, etten ole edes halunnut miettiä Intiaa tai sieltä lähtöä. Jospa nyt saisin muutaman lauseen aikaiseksi.

Kiitos Intia, olin niin valmis lähtemään, että minkäänlaisia haikeita ajatuksia ei loppuvaiheessa mieleeni tullut. Lähes kaksi vuotta oli todellakin riittävästi minulle. Yksi vuosi olisi ollut liian vähän, sillä ensimmäinen vuosi meni tyystin kulttuurishokin uhrina. Toisen vuoden voin sanoa jopa viihtyneeni, en loistavasti, mutta suhteellisen hyvin. Jos jossitellaan, niin kolmas vuosi olisi varmaan ollut aivan loistava ja olisin pitkän vastaan hangoittelun jälkeen hurahtanut täysin Intiaan. No, sitä jaksoa ei koskaan tulla näkemään.

En tule kaipaamaan ruuhkia, autossa tuntitolkulla istumista, ruokamyrkytyksiä, hikisiä öitä ja vielä hikisempiä päiviä, likaa, jätekasoja, luudalla huiskivaa maidia, hielle haisevaa autonkuljettajaa, kerjäläisiä auton ikkunan takana, pilaantuneita ruokia, kulkukoiria, rasismia, myöhästelyä, katteettomia lupauksia, lasten koulun johtoporrasta, meidän Intian liian pientä ja epäkäytännöllistä asuntoa, sähkökatkoksia, surkeaakin surkeampaa intialaista laatua, vesikatkoksia, hiustenlähtöä aiheuttavaa liikaa myrkkyjä sisältävää vettä...

Tulen kaipaamaan niitä hetkiä istuessani seuraamassa Prinsessan ratsastustunteja maneesin reunalla, mangoja, maistuvia viinirypäleitä, bollywoodleffoja, expatelämän etuja, matkoja eksoottisiin maihin, muutamia uusia ystäviä, hauskoja hetkiä Tracyn kanssa, tandooriruokaa...

Mitäs sitten jään harmittelemaan? Moniakin asioita. Esimerkiksi sitä, että luovutin liian äkkiä kun huomasin miten erilainen yhteisö siellä oli vrt. Suzhou. Sitä, että riipuin ja roikuin liian pitkään muistoissani Suzhoussa. Sitä, että emme vaihtaneet asuntoa ja asuinaluetta heti kättelyssä. Asuimme täysin kaupungin väärällä laidalla ja erityisesti vääränlaisessa asunnossa (asunnolla on valtava merkitys viihtymisen kannalta). Petyin myös itseeni kun en sopeutunutkaan Intiaan, vaikka sinne niin innokkaasti menin.

Odotan kuitenkin mahdollista hiihtolomaa Intiassa. Tulee olemaan mielenkiintoista, millaisin silmin sitä maata sitten katson. Loma kun on aina loma. Niin kuin olen monesti sanonut, Intia on ihan eri paikka lomailijoille kuin siellä asuville ja KAIKKI meillä käyneet vieraat (ruuhka ei ollut suuren suuri) ovat tykänneet Intiasta valtavasti.

Mitenkäs lapset? Lähdön lähestyessä kyyneleitä riitti. Haikeita jäähyväisiä jätettiin kavereille, pidettiin viimeisiä playdeittejä ja vaihdeltiin sähköpostiosoitteita. Lapsille nämä muutot ja eronhetket ovat aina rankkoja. Mutta silti he odottivat innoissaan Suomeen muuttoa.

Olihan se Intia Kokemus isolla Koolla. Mutta täytyy sanoa, että kotona on ihan parasta, minusta ei vaan ole kehitysmaaihmiseksi. Vaikka täällä kotona lämpömittari jääkin alle 20 asteen, ulkona välillä ropisee sade, niin silti tunnen nyt olevani vihdoinkin oikeassa paikassa. Kuusi vuotta oli pitkä aika.

Onhän tämä arki täällä vielä tällaista lomalaisen arkea eli lapset nukkuvat pitkään ja äippä heräilee kuuden kieppeillä. Pihahommia riittää, samoin hyttysiä.

Rutiineja ja aikatauluja ei ole, paitsi pikkuhiljaa kun Keskimmäinen ja Prinsessa ovat aloittaneet harrastamisen jalkapalloa potkien. Äiti saakin kuskata heitä kolmena iltana ympäri pitäjää. Onneksi varsinkin Prinsessa on ihan yltiösosiaalinen tyyppi ja saa ystäviä hetkessä, pallokentältä poistuessa kertoi jo saaneensa monta uutta ystävää ;). Keskimmäinen taas lämpenee hitaammin mutta toivottavasti pääsee pian jengiin mukaan. Ja Prinsessa pääsi jatkamaan ratsastusharrastustaankin ihanan naapurintytön ohjauksessa. Syksyksi pitääkin hankkia sitten paikka ryhmätunneille.

Ruokakaupoissa valtavat valikoimat saa edelleen aikaan valinnanvaikeuden ja hinnat kauhistelua. Auton tankkaus saa myös sydämen tykyttämään, 90 euroa tankillisesta on aika hurja summa.

Joulukoristeet olen nyt saanut pakattua pois silmistä, kukkapenkkejä on läpikäymättä enää yksi ja Kukkivalle Kunnaalle on jälleen kerran kärrätty euro jos toinenkin.

Muutamia ystäviä olen jo ehtinyt näkemään, osittainen kaapissa olo vielä jatkuu. Puhelimessa ei juuri ole ollut aikaa istua. Mummolassakin on ehditty pistäytymään ja yli kolmen tunnin ajomatka ei tuntunut missään. Pikemminkin oli suuri nautinto ajaa ITSE. Samoin suurta nautintoa tuottaa se, että kukaan toinen ei huushollaa mun kodissani, imuroin (en huiski luudalla) silloin kun haluan, pyyhin pölyt KUNNOLLA (nostan jopa tasoilla olevia esineitä) ja niin edelleen.

Mutta yhä odottelen sitä aamua kun ilma on tarpeeksi lämmin siihen, että voin istahtaa terassin tuoliin aamukahvin kanssa lukemaan Kalevaa. Siihen ei vielä ole ollut mahdollisuutta vai olenkohan vain liian kranttu? Olihan tänä aamunakin mittari sentään kympissä kun kahviani hörpin ja Kalevaa luin, sisätiloissa.

Että näin. Mietin blogini kohtaloa, sillä nyt kun olemme Suomessa, en halua kirjoittaa yleisesti avoimessa blogissa mitään sen henkilökohtaisempaa.

Toisaalta haluaisin jatkaa ja pitää blogia omana terapeuttisena päiväkirjana varsinkin, jos/kun tulen elämään yksinhuoltajan elämää etäsuhteessa ensi talven. Varmaankin tarvitsisin purkautumispaikan... Muunkin kuin Facebookin ;).

Salasanablogi on siis suunnitteilla. Salasanaa voi pyytää lähettämällä postia ja kertomalla itsestään muutamalla sanasella sähköpostiini kiinanvenetsiassa at gmail piste com. Lähetän sen sitten kun aloitan seuraavan blogini.

Mutta Intian Ihmeitä hiljenee nyt. Kiitos teille kanssakulkijoille mukana elämisestä! Ihanaa kesää kaikille!