Emme todellakaan asu missaan turvallisessa lintukodossa todettiin jalleen kerran eilen.

Asumme lahes 7 miljoonan asukkaan suurkaupungissa ja luonnollisesti taalla on suurkaupungin ongelmat poikineen.

Eilen olin aika kiihtyneessa mielentilaas kuultuani, etta meidan Esikoinen kavereineen oli joutunut todistamaan 12-vuotiaille erittain epamiellyttavaa tilannetta asuinalueellamme ihan yleisella paikalla.

Olisin erittain onnellinen jos nama paikalliset poikaparit koettaisivat hillita itsensa ja toteuttaa laheista ystavyyttaan vasta muurin ulkopuolella ihan privaatisti tyoajan ulkopuolella eika viattomien lasten silmien edessa

Pimean aikaan lapset eivat enaa liiku yksin ulkona, ihan turvallisuus syista.  Ja ihan senkin takia, etta asumme maassa jossa yli 50 prosenttia lapsista joutuu kokemaan ahdistelua lapsuutensa aikana.

Olin jotenkin vaaleanpunaisten lasieni lapi katsellut elamaa talla hienostoalueella ja kuvitellut, etta naiden muurien sisapuolelle ei mikaan paha ulkomaailmasta paase.

Vaaleanpunaiset lasit pois ja sassiin!

Verenpainettani kohotti myos tieto siita, etta meidan laheinen leikkipuistomme, jossa Prinsessa kavereineen viettaa paljon aikaa, onkin melkoinen huumekeskittyma iltaisin.

Pahinta kaikessa on se, etta asuinalueen managementti ei reagoi asioihin mitenkaan. Ei vastata yhteydenottoihin ja varsinkaan pyyntoihin tehda asioille jotain. Rikollisia suojellaan ja samalla omaa mainetta.

Tama on sitten niin Intiaa etta.

Talla alueella asuu erittain varakkaita intialaisia seka varakkaita ulkomaalaisia. Ongelmista paasee luonnollisesti kuiville vesille vilauttamalla muutamaa setelia ja asiat on silla unohdettu.

Eraassa kansainvalisessa koulussa on alettu tehda huumetesteja ja testeissa on jaanyt kiinni oppilaita. Milloinkahan testit saavuttavat meidan koulun? En usko laisinkaan ettei meidan koulun oppilaiden keskuudessa olisi huumeiden kayttoa.

Eilen olikin taas jalleen kerran hyva tilaisuus kerrata asioita lasten kanssa, muistuttaa vaarallisista asioista ja siita miten tilanteissa tulee toimia.