Kolme yötä kun lähden lasten kanssa kohti Delhiä... Hieman jännittää se Delhin kenttä, mutta eiköhän siitä selvitä. Delhin kautta kun ei ole aikaisemmin tullut lennettyä ja olen kuullut melkoisia "kauhukertomuksia" siitä lentokentästä. No, kun varaa reilusti aikaa niin emmeköhän selviä. Ehkä en sitä reittiä olisi valinnut jos minulla olisi sylilapsia, mutta kun omat ovat jo isoja ja reippaita, niin mikäs ettei. Ja hintakin oli mielettömän edullinen.

Viimeiselle viikolle ennen lomaa onkin sitten kasautunut kaikenmoista. Eniten hermoja raastaa kuskiongelma.

Nyt jollakin herää varmasti ärtymys, miksi tuo taas kuskista valittaa. Eikö se ole ihan sama kuka sitä rattia vääntää, kun rouva on niin etuoikeutettu, että ihan oma kuljettaja on ja ei tarvitse riksoja ja takseja käyttää. Ihme nurisija... Olisi kiitollinen kun ympärillä on niin paljon heitä joilla ei ole edes jokapäiväistä chapattia.

Ei, se ei ole ollenkaan niin yksinkertaista. Täällä ei takseja roiku joka nurkalla kuten teki Kiinassa. Siellä taksin saaminen oli helppoa eikä taksikuskien kyydissä tarvinnut pelätä raiskausta tai henkensä edestä. Ja riksat ovat oikeasti turvaton kulkumuoto. Meillä ei valitettavasti ole täällä sellaista vakuutusturvaa (matkavakuutuskin olisi parempi tietyissa tapauksissa), että haluaisin enää ottaa riskejä yhden kolarin jälkeen. Jos minulla ei olisi kuljettajaa olisi täysin suljettuna näiden Palmin muurien sisään, sillä asumme kaukana keskustasta ja busseihin minua ei myöskään saa. Olen siis erittäin valikoiva ;-). Minusta on vain tullut vuosi vuodelta entistä ronkelimpi ja en kaipaa elämääni extremeä. Suon sen extremen niille jotka siitä nauttivat. Niin minäkin tein joskus. En enää. En voi kuvitellakaan lähteväni reppureissailemaan tai telttailemaan. Mökkeilyssäkin ilman sähköjä ja juoksevaa vettä on tarpeeksi. Minun elämässäni on ollut jo ihan tarpeeksi extremeä ja kiitos, se riittää mun osalleni. Intia on avannut silmäni.

Mutta en oletakaan, että tätä kuskitilannetta ymmärtäisi kukaan muu kuin täällä asuva expatin puoliso.

Mutta palaten siihen kuskiongelmaan. Emme ole siis olleet nykyiseen kuskiin kovin tyytyväisiä syistä, että hän puhuu todella huonoa englantia, ajotyyli on järkyttävän epätasainen (kärsin matkapahoinvoinnista lähes joka kerta hänen kyydissään), on ollut pientä huijaamista tankkausasioissa ja asenneongelmia Madamen ohjeita kohtaan jne.

Lopulta miehenkin silmät aukesivat ja HÄN ehdotti kuskin vaihtamista. Juuri sopivasti yhdeltä poismuuttavalta perheeltä vapautui hyvä kuljettaja ja sovimme hänen kanssaan jatkosta.  Kaikki oli ok ja kuski oli tyytyväinen jatkosta. Kiitteli entistä isäntäänsäkin. Hänen piti aloittaa eilen, 1. joulukuuta.

Ei aloittanut.

Perjantaina kaikki oli ollut vielä kuten olimme sopineet ja hän oli ollut yhteydessä firmaankin mutta maanantai-iltana kaikki oli jo toisin. Soitin ja laitoin kuskille viestejä ja kunnon vastausta ei saatu. Hieman alkoi jo ihmetys nousta pintaan ja sitten tajusimme, että ei hänellä ollut tarkoitustakaan aloittaa. Hän vain yritti venyttää ja venyttää kertomalla tarvitsevansa pari viikkoa aikaa kihlaus- ja hääkiireidensä kanssa... Lopulta ymmärsimme, että hän oli saanut jostakin diilin, jossa tienaa muutaman satasen enemmän. Niin esimerkkitapaus taas siitä miten intialaiset eivät voi sanoa EI, kiertelevät ja kaartelevat.

Intialainen EHKÄ=EI.

Että näin nopeasti täällä tilanteet muuttuvat. Luottamus paikallisiin on taas vaihteeksi hieman hakusessa.

Nyt jatketaan sitten tämän vuoden loppuun asti vanhalla kuskilla ja toivottavasti ensi vuoden alusta saamme kuski nro 6. kehiin.

Mutta Maid on kunnostautunut. Hän on osoittanut mitä parhainta oma-aloitteellisuutta, tehnyt työnsä hyvin, ollut ajoissa jne. Hän nostaa intialaisten pisteitä roimasti. Siihen asti kunnes mokaa. Hänellä on kyllä Madamen loman ajaksi kovasti töitä, sillä kylppärien seinissä on järkyt kalkkikerrostumat ja ikkunoista ei juuri näe läpi.

Pakko siivota ja kunnolla, sillä joulun jalkeen meidän mukana tänne saapuvat mieheni appivanhemmat.