Tänään on vuosipäivä. Mutta emme aio juhlia. Tätä vuosipäivää ei tarvitsisi olla ollenkaan. Tämä ei ole mikään ensimmäisen tapaamisen vuosipäivä tai jotain muuta yhtä hehkeää vaan tämä vuosipäivä tuli meille ihan yllättäen, kuin salamaniskusta. Betoniauton muodossa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Se iski kesken hammaslääkärireissun, yllättäen ja odottamatta. Muistikuvat ovat hatarat. Mutta muistan edelleen sen kun näin miten betoniauto kääntyy eteen ja alan kirkua. Seuraava muistikuva olikin se, että seison ulkona. Verisenä ilman toista kenkääni, Esikoinen kirkuu kasvot veressä ”Minä kuolen, minä kuolen”. Otan puhelimen ja soitan miehelle ”ollaan oltu kolarissa, en tiedä missä ollaan”. En näe Prinsessaa missään. Soitan kotiin. Kysyn missä Prinsessa on. Rakas ystäväni kertoo hänen olevan kotona, turvassa. Teen saman puhelun ainakin kolme kertaa. Kysyn samat asiat. Minulla ei ole muistikuvaa kuin yhdestä puhelusta.

 

Ympärillä oli luonnollisesti kymmeniä kiinalaisia ja joku heistä sanoi yrittäneensä soittaa apua mutta hänelle oli sanottu, että ei ollut ambulansseja. Pelastava enkeli (David) tulee paikalle, hän saa tilattua ambulanssin, jota ei hetkeä aikaisemmin oltu saatu. Vaikuttiko siihen, että soittaja oli ulkomaalainen.. Hän kysyy nimeäni, en muista kuka olen. Onneksi Esikoinen on eniten tolpillaan ja osaa kertoa. Itse otan jostain syystä pari kuvaa kännykälläni. Löydän kuvat kamerasta pari päivää myöhemmin.

 

Pahinta tässä kaikessa on se, että Keskimmäisestä minulla on ensimmäiset muistikuvat vasta ambulanssissa. Olen aivan varma että en ole kyennyt auttamaan häntä mitenkään…Kuka auttoi hänet pois autosta, en muista.  Muistan miten hän mutkassa tipahtaa ambulanssin lattialle ja sitten joku kiinalaismies ottaa hänet syliinsä ja Keskimmäinen valittaa.

 

Tällä välin mies on saanut selville missä kolari tapahtui ja ajaa ambulanssia vastaan. Kääntyy perään ja on sairaalassa lähes samaan aikaan.

 

Rahaa, rahaa… Mitään ei tapahdu ennen kuin rahaa on maksettu. Meillä ei ollut mukana kuin vähäsen. Onneksi pelastava enkelimme tajusi soittaa firman käyttämälle asuntoagentille ja hän saapui paikalle luottokorttinsa kanssa. Saamme ensiapua.

 

Kuvauksia, tikkejä, kuvauksia. Kaikki eri huoneissa. Jossakin vaiheessa ensiapuun ilmestyi zoomaamaan paikallistelevisiokin. Ulkomaalaiset kolarissa. Siinäpä varsinainen uutinen. Yksityisyyttä ei ollut lainkaan. Birthe ajaa kameramiehet pois. Moni kiinalainen kertoo jälkeen päin nähneensä televisiossa jutun onnettomuudesta. Minä en, enkä haluakaan.

 

Mies juoksi Esikoisen, Keskimmäisen ja minun välillä ja koetti pysytellä jyvällä missä mennään

 

Vihdoin päästiin huoneseen. VIP huone oli varattu. Kas, kun emme olleet osanneet varata huonetta etukäteen. Huone hyvin simppeli; sängyt ja pöydät. Ja kamalan likaista. Mutta mitään muuta siellä ei ollut. WC:ssä ei ollut edes paperia  ja mies joutui heti sairaalan kauppaan ostoksille. Sairaalamaksuun ei kuulunut ruokaa, ei juomaa. Siellä ei todellakaan olisi pärjännyt ilman ulkopuolista apua. Mies hoiti Keskimmäistä, minua ja koitti välillä päästä sairaalan kauppaan.

Mitä olisimme tehneet jos ystäväperhe ei olisi ollut juuri silloin meillä? Missä olisi Prinsessa ollut?

 

Hoitajat eivät puhuneet sanaakaan englantia. Kohtelivat meitä todella epäystävällisesti. Eivät vastanneet vaikka kysyin jotain kiinaksi. Huusivat Keskimmäiselle ja hyvä etteivät läpsineet Keskimmäistä joka puolitajuttomana pissasi allensa. Kastuneita vuodevaatteita ei tultu vaihtamaan, niitä kuului vain yhdet per potilas. Asiasta piti nostaa melkein meteli ennen kuin pitkin hampain toivat puhtaat lakanat. Aseptiikka oli todella syvältä. Ihmettelen, että emme saaneet niistä tipanlaitoista, tikkauksista jne mitään ikävämpää tuliaista. Käsiä ei pesty, hanskoja ei käyttäneet muut kuin siivoojat…

 

Jossakin vaiheessa minulle selvisi, että ei Keskimmäisen sormivamma ollutkaan se pahin vaan hänellä oli myös aivoverenvuoto. Ja se oli se mistä lääkärit ja SOS:n lääkärit olivatkin huolissaan. Tajusin, että lapsi oli todella lähellä kuolemaa. Kamala tunne. Se kaikista kamalin. Sitä tunnetta en halua edes muistella

 

Keskimmäisen sormi leikattiin liian myöhään. Siihen ehti tulla jo kuolio. Lääkäreiltä ei saanut vastauksia mihinkään.  Näin jälkikäteen mietin, että eivätkö he uskaltaneet leikata aivoverenvuodon takia. Keskimmäisen hoito venyi ja venyi.

Onneksi vakuutusyhtiö lopulta päätti siirtää Keskimmäisen pois saamaan kunnon hoitoa. Heille sopivaa sairaalaa etsittiin Kiinasta mutta sitä ei ollut. Hänet siirrettiin ambulanssilentokoneella Hongkongiin. Hän oli vihdoinkin kunnon käsissä!

 

Hänet tutkittiin ja kuvattiin läpikotaisin ja sormea operoitiin kahteen kertaan. Lääkäri sanoi, että olisi voinut pelastaa koko sormen jos lapsi olisi ollut ajoissa hänen hoidossaan. Nyt ei ollut. Kiinasta ei niin vain lähdetä ulkomaille hoitoon vaikka SOS teki kaikkensa ja niin nopeasti kuin mahdollista. Kolmas operaatio Hongkongissa oli sitten ihonsiirto paranemisen nopeuttamiseksi. Kaikki onnistuivat loistavasti, lääkärit olivat alansa huippuja, hoitajat eivät tiuskineet ja aseptiikka oli hyvää luokkaa.

 

Poika selvisi aivoverenvuodosta, siitä ei jäänyt loppujen lopuksi mitään jälkiä ja nysäsormenkin kanssa pärjää. Pikemminkin häneen kolarilla ja loukkaantumisella oli positiivinen vaikutus. Hänestä tuli huomattavasti reippaampi, ulospäin suuntautuneempi ja varsinainen vitsiniekka. Nauramme välillä että hän sai päähänsä sellaisen tällin, että koko poika muuttui. Positiiviseen suuntaan.

 

Esikoinen oli todella urhoollinen. Hän ei joutunut sairaalaan vaan selvisi muutaman hampaan menetyksellä ja arpisilla kasvoilla. Hän kulkee hammaslääkäreissä siihen saakka kun on tarpeeksi iso hammasimplanteille. Nyt hänellä on nastahampaat jotka eivät pysy kasvavan pojan mukana.

 

Minä muistan kolarin silloin kun katson itseäni peilistä ja näen leukaani koristavan arven. Olen onnellinen, että en enää näe niitä sen betonifirman betoniautoja. Ne aiheuttivat joka kerta epämiellyttävän pelontunteen kun vastaan ajoivat. Ne jäivät onneksi Suzhouhun.

 

En pelkää auton kyydissä, mutta en myöskään enää kykene nukkumaan autossa. Haluan tietää missä mennään ja varsinkin missä betoniautot ajavat. Onneksi niitä ei ole Bangaloressa paljon ja siellä nopeudet ovat huomattavasti alhaisemmat kuin Suzhoussa.

 

Taksikuskistakin olemme kuulleet jokin aika sitten. Hän joutui olemaan kauan sairaalassa vammojensa takia. Hän on myös haastanut betonifirman oikeuteen ja saanee siltä korvauksia. Oikeudenkäynti on loppusuoralla meidän kaikkien kohdalla. Ehkä saamme ”oikeutta” lähiaikoina. Toivottavasti, sillä Esikoisen hammasprojekti tulee olemaan tulevaisuudessa kallis tikki Vakuutushan ei sitä tule korvaamaan.

 

Meillä oli paljon onnea matkassa. Olemme kaikki edelleen täällä eli ei ollut vielä meidän aika lähteä. Ehkä meidän kuitenkin pitäisi juhlia sitä.

 

 

Vuoden päästä tänään en toivottavasti enää edes muista, että on joku ihmeen vuosipäivä.