Ei pitäisi alkaa siivoamaan Prinsessan valtakuntaa. Siinä nimittäin vierähtää tunti jos toinenkin. Ja siinä sitä vasta on aikaa antaa ajatusten pyöriä mitä kummallisimmissa aiheissa.

Vaikka Prinsessan huoneesta tulikin puhdas, sain aikaan melkoisen kaaoksen omassa päässäni.

Ihan oikeasti nyt alkaa iskeä paniikki, tulee suorastaan rimakauhu.

Nimittäin sen suhteen, että kesällä olemme oikeasti palaamassa Suomeen.

Senhän nyt luulisi olevan yksinkertainen juttu. Onhan Suomi SE kotimaa ja lintukoto, jossa kaikki on paremmin kuin muualla. Ainakin siellä asuvien mielestä.

Olen viime aikoina miettinyt ehkä hieman liikaakin sitä miten tulen sopeutumaan. Seitsemän vuotta on kuitenkin ihmiselämässä aika pitkä aika, paljon pidempi kuin vuosi tai kaksi. Tänä aikana Suomi on ollut se lomamaa, täynnä aurinkoa, hauskoja hetkiä ilman mitään suurempia pakotteita, lomaa, lomaa, lomaa...

Nyt siitä on kesällä tulossa se arkinen koti. Siinä vaiheessa kun arki iskee päälle, ei olekaan mahdollisuutta pakata laukkuja ja sanoa, että tavataan jouluna mä lähden lämpimään. On tartuttava kolaan ja kolattava luminen piha ennen töihin lähtöä, tai ennen sitäkin on keksittävä mitä tekee isona sillä Suomessahan ei ole suotavaa jatkaa kotirouvailua. Se herättää vain pahaa verta.

Suomi on aivan erilainen nyt kuin se oli vuonna 2004. Ja minä olen aivan erilainen nyt kuin olin 7 vuotta sitten.

Onko minusta sopeutumaan suomalaiseen holhousyhteiskuntaan? Olenko valmis siihen, että (kärjistetysti) naapuritkin tietävät asiasi itseäsi paremmin, ja neuvoja ja ohjeita satelee jokaiselta kummin kaimalta. Olemme saaneet elää viimeiset 7 vuotta ihan omaa elämäämme, päätökset on tehty ihan ilman ulkopuolisia vaikuttimia siten kuten olemme itse tunteneet parhaimmaksi. Entäs sitten Suomessa?

Mä luulen oikeasti, että ei tule olemaan helppoa.

Miksi kummassa minulle on tullut Suomesta hirveän ahdasmielinen mielikuva?? Miten minä osaan mennä siihen mukaan, vai osaanko?

Lastenkin puolesta huolettaa. Heidänkin pitää nyt todella ahtautua siihen muottiin mikä heille siellä osoitetaan. Miten he selviävät siitä, että ovatkin erilaisia? Ja joutuvat opettelemaan monia asioita alusta saakka, niitä asioita jotka ovat heidän luokkatovereilleen itsestäänselvyyksiä. Täällä ja Kiinassa he eivät ole juurikaan poikenneet toisista kansainvälisissä ympyröissä, joissa kaikki ovat jostain muualta tulleita, valtaväestöstä toki ovat eronneet jo ulkonäkönsä puolesta

Elättelen sitä toivoa, että he pääsevät ”kaltaistensa” seuraan eli kansainväliseen kouluun. Siellä ehkäpä riittää muillakin saman kokeneilla ymmärrystä jos toinen käyttäytyy eri tavalla, sanoo aluksi opettajaa Mr. Se ja Se, ei tiedä Salkkareiden juonenkäänteitä, tunne Oulun Kärppien ykköshyökkääjää tai osaa hiihtää. Ehkä puhuu hieman oudosti, ei osaa oulua ja kiroilee vähemmän kuin kaverit (no, sen ainakin oppivat varmasti äkkiä, nähtiinhän tuo jo Esikoisesta joululomalla). Parin loman aikana olen huomannut heti, että ainakin Keskimmäinen on aivan outolintu kylän pikkukovisten joukossa.

Olen toki onnellinen, että he pääsevät taas luomaan yhteyttä mummoon ja ukkiin, näkevät sukulaisiaan hieman useammin, oppivat paljon enemmän suomalaisuudesta kuin mitä ovat meidän kautta oppineet vuosien varrella.

Sellainenkin pieni seikka iski silmään kouluhakemuksia täytellessäni, että meillä ei ole mahdollisuutta suurestikaan vaikuttaa siihen mitä lapsemme koulussa opiskelevat. He ovat pärjänneet vallan mainiosti ilman uskonnonopetusta nämä vuodet, mutta nyt heidän pitää osallistua uskontotunneille Suomessa. Jos kuulut kirkkoon, sinulla ei ole mahdollisuutta valita elämänkatsomustietoutta vai mikäs se vaihtoehto nyt olikaan. Mieluummin siis antaisin heille mahdollisuuden tutkia itse mitä haluavat, maailmassa kun on niin paljon muitakin uskontoja kuin suomalainen luterilaisuus. Mutta eroapa kirkosta, niin siitä se vasta sota nousisi, siihen en vielä ole valmis. Minua ahdistaa lasten puolesta, mutta toivottavasti lapsia ei ahdista vaan he ottavat asian uutena ja mielenkiintoisena, ja sitten kun ovat tarpeeksi kypsiä saavat tehdä omat päätöksensä ihan itse.

Prinsessakin on selvästi riutunut identiteettikriisissään viime aikoina. Hän kertoi tekevänsä koulussa projektia omasta maastaan. Oletin tietenkin, että Suomesta. Ei, selvisi pian, että ei todellakaan Suomesta vaan KIINASTA.

Eräänä päivänä ajelimme ratsastustunnilta kotiin ja sanoin jotain hyvin simppeliä tyttärelle kiinaksi. Sekös sai aikaan sellaisen surun ja itkun, sillä hän ei enää ymmärtänyt mitä sanoin. "Voi miksi olette ottaneet minut pois Kiinasta, en osaa enää kiinaakaan.." hän itki. Niinpä. Meidän matkalaukkulapsemme, suomalainen mutta ei kuitenkaan.

Ehkä on todellakin se viimeinen hetki antaa lapsille suomalaiset juuret.

---

Huoh, tämä kaikki on siis ahdistanut pari päivää. Katsotaan mikä alkaa ahdistaa seuraavaksi.

Hyvät neuvot sopeutumiseen ovat tervetulleita.

Vai olenko ainoa, jota Suomeen paluu on etukäteen huolettanut? Luulin paluun Intiasta olevan helppo nakki, mutta ehkäpä tästä expatelämästä irrottautuminen ei tulekaan olemaan niin helppoa kuin ajattelin...

Ehkäpä tämä etukäteen panikointi helpottaa sitten sitä todellista sopeutumista.